”Lastenpsykiatrian jonot halutaan kuntoon.” ”Nuorisopsykiatrian jonot ovat luvattoman pitkiä.” ”Hoitotakuu ei toteudu nuorten mielenterveyspalveluissa.” Tuttuja lehti- ja uutisotsikoita viime vuosilta. Otsikoita, joihin olemme turtuneet – ne eivät enää herätä huolta ja tarvetta toimia siten, kuin niiden pitäisi.
Kuntien ja kuntayhtymien aikuispsykiatriaa ja mielenterveyspalveluita on uudistettu ja kehitetty. Ainakin, jos uskomme poliitikkojen käynnistämien kehittämishankkeiden isoon määrään. Valitettavasti näissä uudistamishankkeissa ei näy ehkäisevä ja edistävä mielenterveys- ja päihdetyö, eikä varsinkaan perheiden lasten ja nuorten hätään puuttuminen. Joskus ne mainitaan sivulauseessa, mutta konkretiaan ja resursointiin ei projektien suunnittelijoilla vaikuta olevan osaamista, eikä kiinnostusta.
Onko lasten ja nuorten ehkäisevien palveluiden kehittäminen unohtunut?
Lasten ja nuorten palveluiden kehittäminen on jäänyt psykiatriassa aikuisten terapioiden ja muiden perinteisten hoitomuotojen jalkoihin, sosiaalityössä vanhusten palveluiden kehittämisen jalkoihin ja kuntien hyvinvointipalveluiden kehittämisessä kaikkien enemmän ääntä pitävien ryhmien palveluiden kehittämisen jalkoihin.
Lapset ja nuoret unohtuvat aikuisten palveluissa, jos heitä ei muisteta erikseen.
Lapset ja nuoret unohtuvat aikuisten palveluissa, jos heitä ei muisteta erikseen. Psykiatrisen hoidon muodikas jakautuminen erikoissairaanhoidossa yhä pienempiin hoitolinjoihin on johtanut siihen, että jokainen kantaa vastuuta vain omasta linjastaan. Ongelmana on, että potilaat eivät osaa sairastaa näiden linjojen mukaisesti, eivätkä ongelmat noudata poliittisesti päätettyjä organisaatiorakenteita. Ongelmat ovat moninaisia, koskevat useita ihmisiä potilaan ympärillä ja johtuvat lukemattomista eri syistä. Lasten ja nuorten tilannetta ei nähdä kokonaisuutena, heidän hätäänsä ei huomioida osana perhettä ja perheen hätää.
Vanhat kehittämistavat eivät ole toimineet enää aikoihin
Perinteinen tapa ratkaista ongelmia yhteiskunnassa on lisätä resursseja sinne, missä niitä tarvitaan. Tämä on johtanut kahteen ongelmaan: isot ja vaikutusvaltaiset toimijat kahmivat itselleen isoimman osan uusista resursseista. Toiseksi niukkuuden aikana isot toimijat pitävät huolta siitä, ettei heidän resurssejaan viedä ja tarvittaessa karsivat toimintoja, joita he eivät miellä ydintoiminnoikseen. Ehkäisevä mielenterveystyö ja lasten huomioiminen ovat tyypillisesti asioita, jotka ”kuuluvat muille, kuin meidän organisaatiollemme”.
Valitetaan, että lapsi- ja nuorisopsykiatreja on liian vähän, muuta erikoiskoulutettua henkilöstöä on liian vähän, osastopaikkoja on liian vähän. Ajatus yksinomaan lisätä näitä resursseja on kuitenkin tuhoon tuomittu: koulutus vie vuosia ja on poissa jostakin tärkeämmästä, kustannukset kasvavat erikoissairaanhoidossa ja raha on pois muista organisaation osista. Lisätyt palvelut eivät kohdistu sinne, minne niiden pitäisi kohdistua
Ehkäisevän ja edistävän mielenterveys- ja päihdetyön resursseja pitää lisätä ja kohdentaa ylärakenteiden sijaan sinne, missä ovat palveluiden käyttäjät. Tämä on inhimillisesti oikein. Tämä on myös taloudellisesti oikein. Tämä on ainoa tapa, jolla voidaan vaikuttaa vähentävästi jatkuvasti kasvaviin lastensuojelumenoihin, joista n. 90 % on mielenterveys- ja päihdeperäisiä. Näin toimien voidaan vaikuttaa väestön tuottavuuteen ja yhä kasvaviin aikuisten mielenterveysongelmien määrään.
Miksi tutkittua tietoa ei hyödynnetä?
Huomioimalla mielenterveys- ja päihdepalveluissa lapset ja nuoret, voidaan vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa ja jopa osaan tulevista mielenterveysongelmista. Kyse on näyttöön perustuvasta asiasta.
”Vanhempien mielenterveyshäiriöt lisäävät lasten vaaraa sairastua psykiatrisiin häiriöihin lapsuuden aikana ja aikuisuudessa. Häiriön pitkäkestoisuus ja merkitys vanhemman vuorovaikutus- ja toimintakykyyn vaikuttavat lapseen enemmän kuin diagnoosi. Lasten psykiatriset häiriöt ovat vaikeampia, alkavat varhaisemmin ja kestävät pidempään, jos vanhemmilla esiintyy psykiatrisia häiriöitä. Varhaislapsuudessa ja alakouluiässä korostuvat käytösongelmat ja ahdistushäiriöt, nuoruusiässä masennus ja päihteiden käyttö. Aikuista hoidettaessa tulee ottaa huomioon myös hänen lastensa tarpeet psykiatristen ongelmien ehkäisyn ja hoidon suhteen.” (Tytti Solantaus ja E. Juulia Paavonen, Duodecim2009;125(17):1839-44)
Huomioimalla mielenterveys- ja päihdepalveluissa lapset ja nuoret, voidaan vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa ja jopa osaan tulevista mielenterveysongelmista.
Artikkelin mukaan esimerkiksi 40 % masennusta sairastavien vanhempien lapsista sairastuu psyykkisesti ennen 20 vuoden ikää ja jopa 60 % alle 25-vuotiaana (Beardslee ym. 1998).
Tästä tiedosta pitäisi työnantajien ja työeläkelaitosten olla kiinnostuneita ja patistella poliittisia päättäjiä.
On ihmeellistä, miten nopeasti esim. lääkkeisiin tai uusiin hoitomuotoihin liittyvä uusi tieto otetaan käyttöön mielenterveys- ja päihdepalveluissa. Miksi näin ei tapahdu ehkäisevän työn hoitomenetelmien omaksumisessa?
Onko lapsiin ja nuoriin kohdistuva ehkäisevä työ vain puuhastelua?
Mielestäni on, jos puhutaan muodikkaista projekteista, joilla on innostunut alku, resurssit kuluttava toiminta, sekä arkistoon haudattava loppuraportti. Vuosien kokemuksen perusteella en muista sellaisia projekteja, jotka olisivat oikeasti siirtyneet käytäntöön projektin loputtua.
Mielestäni ei, kun puhutaan lähes näyttöön perustuvien tutkittujen työmenetelmien käyttöönotosta mielenterveys- ja päihdepalveluissa (ml. psykiatria) kaikissa yksiköissä, joissa kohdataan lasten ja nuorten vanhempia.
Lasten ja nuorten huomioimiseen on kehitetty valmiita tutkittuja, kohtalaisen helppokäyttöisiä ja kohtalaisen helposti opittavia menetelmiä, kuten ”Lapset puheeksi -keskustelu” (Solantaus 2006), Beardsleen perheinterventio (Solantaus ja Beardslee 1996, Beardslee ym. 2007), lasten ja vanhempien ryhmät (Inkinen ja Söderblom 2005) sekä oma-apuoppaat vanhemmille ja varttuneemmille lapsille.
Asenteen muuttaminen on vastuualueiden ja yksiköiden esimiesten vastuulla.
Nämä menetelmät tulisi saada jokapäiväiseen käyttöön kaikissa mielenterveys- ja päihdeongelmia hoitavissa yksiköissä. Lisäresurssien tarve siihen on vähäinen, mutta koulutuksen tarve ja osaamisen ylläpitäminen ovat isompia haasteita. Suurin ongelma on psykiatrian ja päihdehoidon valikoiva suhtautuminen näyttöön perustuvien toimintojen käyttöönotossa. Asenneongelma. Asenteen muuttaminen on vastuualueiden ja yksiköiden esimiesten vastuulla. Se on myös poliittisten päättäjien vastuulla. Ennen kaikkea se on kuitenkin jokaisen aikuisia hoitavan mielenterveys- ja päihdetyöntekijän vastuulla, olipa hän lääkäri, psykologi, hoitaja, terapeutti tai mikä muu ammattilainen tahansa.
Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkäri Veijo Nevalainen, Solutoksen perustajajäsen.